Raisiolaisen huoltoaseman parkkipaikalla oli pakettiauto ukrainalaisilla rekisterikilvillä. Autopesun sisäänkäynnin vieressä seisoi mies, joka katseli pesun ohjeita puhelimensa läpi ja koitti saako ovet auki vetämällä (ei saanut). Loin mielessäni tarinan siitä, miksi mies on tullut Ukrainasta pesemään autoaan näin kauas. Kävin kysymässä häneltä tarvitseeko hän apua. Mies ei puhunut suomea eikä englantia, joten päädyimme kommunikoimaan puhumalla asiamme hänen puhelimensa Google Translateen. Kun puhelin luki hänen ukrainaksi puhumansa lauseen suomeksi "paljonko pesu maksaa", kirjoitin numerot lumihankeen. Jälkeenpäin jäin miettimään, että olisin voinut tehdä enemmänkin hänen hyväkseen. Edes opastaa hänet kassalle ja auttaa kommunikoinnissa.

Välikohtaus sai minut myös pohtimaan olisinko toiminut toisin, jos autossa olisi ollut Syyrian rekisterikilvet. Jos mies ei olisikaan ollut samannäköinen kuin minä vaalealla ihollaan? Olen tätä kirjoittaessa seurannut uutisista jo yhdeksän kuukautta Venäjän aloittamaa sotaa Ukrainassa. Sillä ei ole väliä mistä luen uutiset: Yle, Hesari, Iltalehti, The Guardian, Al Jazeera tai mikä tahansa muu tiedotusväline uutisoi Ukrainan sodan tapahtumia päivittäin. Twitteristä voin katsoa videoita, kun ukrainalaiset droonit tuhoavat venäläisiä tankkeja. Olen hyvin tietoinen kahden tuhannen kilometrin päässä käytävän sodan käänteistä, missä osapuolena ei ole se valtio, jossa itse asun.

Tämänkaltaiset uutiset ovat suhteellisen uusi ilmiö. Ihminen on kehittynyt sellaisessa ympäristössä, jossa vain oman heimon tai korkeintaan naapuriheimon tapahtumista on saatu tietoa. Toki esimerkiksi viikingit ovat matkanneet jo 800 luvulla Skandinaviasta Dnepr-jokea pitkin nykyisen Ukrainan alueelle, joten tarinoita on periaatteessa voitu vaihtaa kaukaistenkin paikkojen välillä. Näiden tarinoiden leviämisen nopeus, tavoitettavuus tai visuaalisuus ovat kuitenkin olleet jotain aivan muuta kuin nykyään.

Nykymaailmassa ei ole enää estettä sille, etteikö uutinen tavoittaisi minua siksi, että sen tapahtumat sijoittuvat liian kauas. Tapahtumapaikka ei edes vaikuta aikaan, vaan koko maapallo tuntuu elävän samassa hetkessä.

Vuonna 2015 Pariisiin tehtiin terrori-isku, jossa 132 ihmistä tapettiin ja 352 ihmistä loukkaantui. Terrori-iskun jälkeen Facebook kehitti ominaisuuden, jossa omaan profiilikuvaansa sai lisätä Ranskan lipun värit. Jotkut Facebook-käyttäjät olivat sitä mieltä, että tehostetta piti ehdottomasti käyttää. Muuten ei osoittanut välittävänsä.

Jokin aika sitten törmäsin Twitterissä Helsingin Sanomien toimittaja Hanna Mahlamäen ansiokkaaseen juttuun Ukrainalaisista naisista, joita venäläiset sotilaat ovat raiskanneet. Jutussa oli haastateltu uhreja ja silminnäkijöitä, ja sen teksti oli paikoin hyvin vaikeaa luettavaa. Twitter-kommenteissa moni kommentoi, että Ukrainaa ei saa unohtaa. Vastauksissa oli useampi, joka sanoi tulleensa surulliseksi ja vihaiseksi. Kaikki eivät voineet lukea artikkelia loppuun. Yleinen konsensus oli kuitenkin sama: emme saa unohtaa, emmekä saa turtua näille tarinoille.

Koska koko maailma on yhtä informaatiotilaa, emme enää pysty käpertymään oman pienen heimomme suojiin ja välittää vain niistä, jotka todella ovat lähellämme. Meidän on myös välitettävä ranskalaisista terrori-iskun uhreista, ukrainalaisista sodan silmittömän pahuuden uhreista ja muista median yleiseen tietoisuuteen nostamista ihmisistä, jotka joutuvat kärsimään. Tai ainakin siltä tuntuu. Välitä, tai olet huono ihminen.

Kaikki inhimillistä kärsimystä aiheuttavat tapahtumat eivät kuitenkaan edes nouse uutisiin. Jotkut luonnonkatastrofit ovat jääneet erittäin vähälle kansainväliselle mediahuomiolle, kuten vuoden 2010 tulvat Kiinassa. Ne aiheuttivat yli 4000 ihmisen kuoleman ja vaikuttivat yli 230 miljoonan ihmisen elämään. Samoin vuonna 2013 tapahtuneet tulvat Nepalissa ja Intiassa, jotka vaativat lähes 7000 ihmisen kuoleman ja jättivät tuhansia kodittomiksi.

Kuolemien tai kärsimyksen määrä ei määritä suoraan pääseekö jokin tapahtuma uutisiin vai ei. Vuonna 2007 tehdyn tutkimuksen mukaan ruokapulan pitää aiheuttaa lähes 40 000 kuolemaa, ennen kuin se pääsee uutisiin. Tulivuorenpurkaus taas vaatii vain yhden uhrin, jotta siitä kirjoitetaan uutinen.

Eräs medialle täydellinen katastrofi tapahtui vuonna 2010 Chilessä. Siellä 33 kaivosmiestä jäi loukkuun 700 metrin syvyyteen kiviräjähdyksen tukkiessa kulkuluiskan. Tapahtuma sai aivan valtavan mediahuomion ympäri maailmaa, kun kaikkialla seurattiin ensin ovatko miehet elossa. Ja kun sitten yli kahden viikon operaation jälkeen selvisi, että miehet ovat elossa ja voivat hyvin, tarina sai jonkinlaisen käänteen. Nyt oli seurattava mitä miehille seuraavaksi tapahtuu. Tapahtuman merkitystä maailman yhteiselle huomiolle korostaa se, että NASA oli paikalla auttamassa pelastustöissä ja Chilen presidentti keskeytti lomansa päästäkseen onnettomuuspaikalle.

Chilen tarina päättyi lopulta onnellisesti. Kaikki miehet saatiin pelastettua. Tapahtumista on jopa tehty Antonio Banderasin ja Juliette Binochen tähdittämä elokuva. Median huomio tapaukseen on jatkunut satunnaisesti sen jälkeenkin.

Uutiset ovat tarkoituksella viihdyttäviä, shokeeraavia, pelottavia tai mitä tahansa joka saa vietyä ihmisten huomion. Mutta pitääkö meidän todella seurata uutisia joka päivä? Onko siitä meille enemmän hyötyä vai haittaa?

Amerikkalaisessa tutkimuksessa yli puolet vastaajista sanoi uutisten aiheuttavan stressiä. Moni sanoi tuntevansa ahdistuneisuutta tai väsymystä ja unettomuutta. Tämä ei ole mikään ihme, kun ajatellaan minkälaisia uutiset nykyään ovat. Lisäksi ihmisillä on luontainen taipumus kiinnittää huomiota kaikkeen negatiiviseen. Ilmiö tunnetaan nimellä kielteisyyden harha (negativity bias).

Aivomme ovat ohjelmoituja havaitsemaan uhkia, ei jättää niitä huomiotta. On hyvin vaikea olla välittämättä negatiivisista asioista ja etsiä positiivisia asioita ympäriltämme. Kuluttamamme uutiset heijastavat tätä mielemme tahtotilaa.

Filosofi Nassim Nicholas Taleb on sanonut, että voit yrittää vuoden verran lukea aina edellisen viikon lehtiä. Se asettaa lukijan erilaiseen perspektiiviin ja siinä huomaa mitkä asiat olivat oikeasti tärkeitä. Voisi myös olla kokeilemisen arvoista lukea maailman ja Suomen tapahtumista ainoastaan Suomen Kuvalehden tapaisesta julkaisusta, joka ilmestyy vain kerran viikossa. Delayed Gratification -niminen julkaisu on vienyt asian vielä pidemmälle, ja julkaiseen numeron vain neljästi vuodessa.

On hyvin vaikea olla välittämättä kaikista niistä kaukaisten ihmisten tarinoista, joita luemme uutisista. Media tekee valinnan puolestamme, mistä he päättävät kertoa, ja mitkä tarinat nousevat otsikoihin. Ja hehän kertovat juuri niistä asioista, joita me haluamme lukea. Chilen kaivosonnettomuus tuskin vaikuttaa millään lailla meidän elämäämme. Silti haluamme lukea siitä. Koska sen tarina on niin kiinnostava. Voimme myös vaikuttaa Ukrainan sodan kulkuun hyvin rajallisesti. Se voi ehkä vaikuttaa siihen, ketä äänestämme vaaleissa, annammeko rahalahjoituksia avustusjärjestöille. Mutta lopulta voimme miettiä, että tarvitsemmeko joka päivä mieltämme kuormittavia tarinoita muistuttamaan tästä? Voisiko vähän vähempi riittää?

Tiedän, että tämä kuulostaa hieman välinpitämättömältä. Voiko näin oikeastaan edes sanoa? Sodassa ihmisiä raiskataan, tapetaan, lapsia viedään pakolla pois vanhempiensa luota, ja minä valitan, että uutisista tulee paha mieli. Mutta hyödyttääkö se meitä ihmiskuntana lopulta mitenkään, että kaikki voivat kollektiivisesti pahoin, jos jossain muualla maailmassa tapahtuu kauheita? Uskon kuitenkin, että pystymme parempaan päätöksentekoon, kun emme kaikki uppoudu paniikkimielialaan, vaan yritämme kaiken keskellä säilyttää oman mielenterveytemme.